Syksy. Ensimmäiset pakkasyöt. Aamulla auton ikkunoita saa jo raaputtaa. Työssä valvottuna yönä sai ihastella komeaa tähtitaivasta. Paljon erilaista hoidettavaa, paljon työtä. Pientä talven tuloon valmistautumista. Viime viikolla pappaa tervehtimässä Lahdessa. Ihana pappa. Täynnä elämää vaikka vuodet vierii ja voimat vähenee. Samalla reissulla Pentikin liikkeestä Heinolasta uusi valaisin, vähän kuin papalta etukäteissynttärilahjaksi. Juu-u, se kolmekymppiä vaan lähestyy.
Mies kotuiutui työreissultaan Lapista, toi ihanan tuliaisenkin, siitä myöhemmin. Pääasia kuitenkin, että tuli itse. Oli jo kova ikävä! Alkuviikosta pari ihanaa pitkää lenkkiä miehen kanssa metsäpoluilla ja rantateillä, syysauringon antaessa parastaan. Lenkkien varrelta kuvia ohessa. Katsottiin myös tuo kyljelleen kupsahtanut Miesten vuoro-elokuva. Erilainen. Koskettava ja herkkä. Suositeltava!
Sitten tuohon avaimeen. Se on mummolasta. Mummolan ovet sulkeutuivat toistaiseksi eilen. Hän pääsi oman toiveensa mukaan hoitokotiin, ainakin toistaiseksi. Paikka vaikuttaa kivalta ja hoitajat ystävällisisltä. Mutta silti. Koville otti, niin mummolla, kuin meillä ympärillä. Oma sydän oli särkyä kun rakas mummo jätti jäähyväisiä kodilleen. Eikä ollut mitään sanoja joilla lohduttaa, ei mitään, millä olisi ollut merkitystä. Sanoin toki, että eihän sitä koskaan tiedä. Ja että voihan sitä tulla käymään. Ja että ei tämä elämä tästä hupsummaksi ainakaan muutu. Mutta tuon kaiken hän varmasti jo tiesikin. Elämä on myös luopumista, kirpeän kauniita hekiä, jolloin ei ole sanoja. Voi vain kulkea vierellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti