Joskus en tykännyt hiihtämisestä yhtään. Pienenä tykkäsin, mutta lähellä ei oikein ollut kunnon latuja. Tein aina oman ladun läheisen pellon ympäri. Vanhempien kanssa hiihdettiin. Ja mummon kanssa, hankiaisilla ilman latuja. Syötiin eväitä ja laulettiin maakuntalauluja. Pikkukylän hiihtokilpailut olivat totista touhua, oli tärkeää yrittää parhaansa. Ekat hiihtokisani hiihdin kolmen vanhana vaaleansinisessä toppapuvussa, sinisillä puusuksilla. Taisin voittaa. Tosin saatoin olla ainut sarjassani. Vanhempanakin joskus voitin. Kerran muistan kaatuneeni ykköspaikalta koulujenvälisissä hiihtokisoissa vajaa kymmenen metriä ennen maalia. Jäin kolmanneksi. Se itketti. Yläasteella inhosin hiihtämistä, en osannut kuvitella mitään tuskaisempaa. Aikuisiällä löysin kuitenkin hiihtämisen uudelleen. En ole siinä mitenkään hyvä. Mutta sinnikäs kylläkin. En osaa voidella suksia oikein, niinpä en voitele juuri ollenkaan. Hiihdän äidin suksilla ja liian suurilla monoilla. Mutta silti hiihtäminen on ihanaa! Hiihtäessä tulee tunne että on jotenkin täynnä happea, terve ja reipas. Saa raitista ilmaa ja liikuntaa, jonka tietää olevan tehokasta. Ja jos katsoo noita tämän päivän hiihtolosuhteita, jos noissa maisemissa ei sielu lepää, niin missä sitten?? Loistava laji tuo hiihto!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti